Minä, ikuisesti -näyttely Köysiratagalleriassa
Teksti ja kuvat: Johanna Laatu
Hieman rakeinen kuva ystävyksistä juhlimassa, toinen kuva sängynpohjalta ehkä seuraavana aamuna. Selfiet tarkistamassa hiuksia, ilmehtimässä, nauramassa, suremassa, olemassa.
Maria Sandellin ja Mortti Saarnian yhteisnäyttely on koottu kännykkäkameralla otetuista valokuvista. Niistä hetkistä, jotka tekevät elämästä elämisen arvoiset.
Kaikki sai alkunsa, kun ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen syntyi ajatus lähteä etsimään sukupolvikokemusta, tehdä road trip ympäri Suomen, mutta toisin kävi.
– Satoi ja me oltiin jossain Mikkelissä autossa, nukuttiin siellä. Otettiin kuvia itsestämme ja toisistamme. Kun palattiin takaisin, tuli semmoinen olo, että tämä meni nyt ihan metsään. Eihän me saatu oikein mitään näkyvää, Sandell kertoo
Materiaalia oli kuitenkin kertynyt yllättävän paljon.
– Siitä me lähdettiin sitten pyörittämään ajatusta. Kaikki tämä materiaali löytyikin meidän kännykän kätköistä, siihen vain ei ollut aiemmin huomannut reagoida. Tavallaan olimmekin jo tehneet sen road tripin. Kun kuvaaminen oli niin vaivatonta, sen melkein unohti. Oli hienoa katsoa, mitä sieltä löytyi ja mitä symboleita siellä oli kesälle ja nuoruudelle, Saarnia jatkaa.
Yksi tosi huono ja tuhat hyvää
Näyttelyn ensimmäiseen huoneeseen on koottu vanhoja lapsuudenkuvia. Niiden liittymäkohta muuhun aineistoon on estetiikka. Saarnian ja Sandellin lapsuudessa, 90-luvun alussa, kuvat otettiin filmikameroilla. Rajauksia ei mietitty ja tilanteet ikuistettiin sellaisenaan.
Sandellin mukaan digipokkarit toivatkin mukanaan tietynlaisen sensuurin. Jos kuva ei onnistu, otetaan uusi, puututaan itse tilanteeseen.
– Itse pelkäsin tosi pitkään, että minusta otetaan epäimarteleva kuva. Mutta nykyään sillä ei ole niin väliä, nyt voi ottaa sekunnin päästä uuden. Mitä siitä, että minusta on yksi tosi huono kuva, kun minusta on tuhat tosi hyvää. Kynnys ylipäänsä valokuvaamiselle on madaltunut tosi paljon.
Maria Sandell opiskelee myös mediatutkimusta Turun yliopistossa, joten tutkimuksellinen näkökulma aineiston kasaamisessa oli vahva. Lähtökohdaksi näyttelyn rakennuksessa otettiinkin se, että aineistoa on mahdollisimman paljon ja vasta sitten lähdetään karsimaan.
Kaiken ei tarvitse olla kaunista tai imartelevaa, kun se on osa elämää
– Kännykällä kuvattaessa ihmiset ovat aidompia kuin järjestelmäkameran edessä. Itse olen kuvannut paljon klassisia muotokuvia. Kännykän kuva voi täyttää muotokuvan kriteerit, mutta ihminen on siinä juuri niin kuin itse sen muistaa, Saarnia kertoo.
Näyttelyn viimeinen tila on tunnelmaltaan selkeästi haikeampi, ehkä myös Sandellille ja Saarnialle tärkeämpi . Kun yhdistetään ihmistä ja maisemaa, niin kysytään mikä on tärkeätä ja mikä jää jäljelle. Ja mitä pelkää menettävänsä.
– Se on semmoinen sävyllinen ero, kun tulee tästä huoneesta, tässä on salamaa ja värivaloa. Tuolla takana menee valoksi, sumuiseksi ja siniseksi. Kaikki ei ole pelkästään iloista juhlakuvia. Kyllä minä ainakin haluan kaikki sellaiset hetket muistaa, jotka itse koen tärkeiksi. Sitä valokuvaa kaiken ja niiden avullakin muistaa, että on elänyt, Sandell sanoo.