Puistojen historiaa                

Turkua voidaan perustellusti pitää suomalaisen puutarhakulttuurin edelläkävijänä. Turussa on puutarhakasvien viljelyllä keskiajalle ulottuvat perinteet. Tuolloin Turun linnassa tiedetään viljellyn yrtti- ja hyötykasveja. Perinteitä jatkoi 1600 - ja 1700 - luvuilla Turun akatemia, jonka kuuluisalla kasvitieteilijällä Per Kalmilla oli koepuutarha Aurajoen rannassa nykyisen Sibelius-museon kohdalla.

Julkisten puistojen esiasteena voidaan pitää Ruissaloa ja Kupittaata, jotka Daniel Jusleniuksen mukaan toimivat jo 1600 - luvulla kaupunginulkopuolisina virkistyskohteina varsinaisen kaupunkialueen ulkopuolella. Samoihin aikoihin Suomen ensimmäiset syreenit istutettiin Turkuun. Myös muutamia julkisia istutuksia tehtiin Turussa 1700 - luvulla, jolloin ainakin Aurajokiranta ja Suurtorin alue sai ensimmäiset lehtipuuistutukset. 1700 - luvun lopulla tehdyistä maalauksista voimme havaita Aurajoen länsirannalla tasaisin välimatkoin istutettuja pieniä lehtipuita.

Turun palon jälkeen

Varsinaiseen puistokulttuurin syntyyn vuoden 1827 palolla oli suuri vaikutus. Palon jälkeisiin istutustöihin ryhdyttiin viipymättä. Töiden tarkoituksena oli paitsi kaupungin kaunistaminen myös palovaaran torjuminen. Tuolloin istutuksilla katsottiin olevan keskeinen merkitys palon leviämisen hidastajana. Kunnallisten istutusten lisäksi suoritettiin vapaehtoisia yksityisiä istutuksia sekä virkavallan valvomia palontorjuntaan perustuvia tontti-istutuksia, joita myös Engelin asemakaava edellytti.

Ensimmäiset julkiset puistot

1800-luvun alussa ryhdyttiin eri puolilla Eurooppaa rakentamaan ensimmäisiä julkisia puistoja. Kansanväliset ihanteet kulkeutuivat nopeasti Turkuun, jossa julkisiin istutuksiin ryhdyttiin 1830-luvulla. Ensimmäisiä kohteita olivat Suurtorin alueet puistikot, Aurajoen rannat ja Tullihuoneentori eli nykyinen Runeberginpuisto.

Ensimmäisten julkisten puistojen hoidosta ja rakentamisesta vastasivat yksityishenkilöt, jotka valittiin tehtävään maistraatin järjestämän tarjouspyyntökilpailun perusteella. Aktiivisimmin puistojen hoitoon osallistuivat puutarhuri G. A. Mandell, apteekkari E. Julin ja kauppiaat P. Ithimaeus, G. W. Nomell ja J. Scharlin. 1860-luvulla Kupittaan Puutarhakoulun puutarhurit alkoivat osallistua puistojen hoitotöihin, ensimmäisenä heistä puutarhuri Eric Nygren.

Kaupunginpuutarhurit

Turun kaupungin ensimmäiset kaupunginpuutarhurit olivat korkeasti koulutettuja ulkomaalaisia ammattilaisia. Maistraatin pöytäkirjoissa mainitaan ensimmäisen kerran Turun kaupunginpuutarha vuonna 1855 ja ensimmäistä kertaa käytetään kaupunginpuutarhuri titteliä 1873 puutarhuri Johan Ferdinand von Lükistä, joka oli vuodesta 1866 vastannut julkisten istutusten hoidosta. Hänen jälkeensä virkaa hoitivat August Dahlström ja Oscar Rudolf Gauffin, jota yleisesti on pidetty ensimmäisenä virallisena kaupungin puutarhurina. Gauffin toimi virassa vuoteen 1898. Turun kaupunginpuutarhurin virka oli ilmeisen haluttu, sillä Gauffin`n seuraajaksi valittiin 30 hakijan joukosta ruotsalainen maisema-arkkitehti Lars Mauritz Fabian Hammarberg. Hammarberg toimi virassa vuoteen 1906, jolloin hän siirtyi Tukholman kaupunginpuutarhuriksi.

Turun mäkipuistojen perustaminen

1800 - luvun alun Euroopassa oli herrasväen muodikkaana vapaa-ajan viettomuotona promeneeraus eli julkinen kävely puistikoissa. Tämä tiukkojen käyttäytymisnormien säätelemä seurustelumuoto levisi myös Turkuun, jonka vähäiset puistikot eivät tarjonneet riittävän edustavaa tilaa kyseisen toiminnan harjoittamiseen. Tätä voidaan pitää yhtenä syynä sille, että turkulaisten porvareiden toimesta ryhdyttiin vuonna 1842 ajamaan Vartiovuoren eli Tähtitorninvuoren rakentamista puistoksi.

Vuonna 1866 ryhdyttiin kunnallisneuvos P. C. Rettigin lahjoitusten turvin rakentamaan Samppalinnanpuistoa. Varat säätiöitettiin ja niistä myönnettiin vuosittain rahaa Samppalinnanmäen istutuksiin, jotka aloitettiin Aurajoen puoleisesta rinteestä ravintolan ympäristöstä, josta maineikas ruotsalainen maisema-arkkitehti Knut Forsberg laati syksyllä 1865 suunnitelman. Samana vuonna Forsberg kävi Helsingissä laatimassa suunnitelmat Kaisaniemen- ja Tähtitorninvuorenpuiston uudistamiseksi. Forsbergin jälkeen puistosuunnitelmia Samppalinnanmäelle ja Vartiovuorelle laativat M. G. Stenius ja F. A. Sjöström. Vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä ryhdyttiin Urheilupuiston viherryttämiseen. Yhdessä nämä kolme puistoa muodostivat toisiinsa liittyvän toiminnoiltaan vaihtelevan kokonaisuuden, jota voidaan pitää osoituksena Turussa varhain vallinneesta vihervyöhyke ajattelusta.

Uusia puistoja rakennetaan

1880-luku merkitsi suurta muutosta Turun puistotoimessa. Vuonna 1882 perustetun Istutus Toimikunnan myötä panostus puistojen hoitoon ja rakentamiseen kasvoi voimakkaasti. Koko 1880-luvun kaupungin Yleisten Istutusten budjetti nousi vuosittain. Suurinta kasvu oli vuonna 1888, jolloin lisäystä edellisvuotiseen oli noin 40 prosenttia. Vuosikymmen lopulla hoitotyötä vaativia puistokohteita oli Turussa runsaat 20. Myös uudistöitä tehtiin lukuisissa kohteissa, kuten Puolanmäellä, Bell Lancasterkoulun eli nykyisen pääkirjaston tontilla, Linnankadun varrella Esplanadintorilla nykyisen Martinsillan kohdalla sekä Hautausmaan-, Kasken-, Uudenmaan- ja Vähä-Heikkiläntiellä. Tuolloin itäisten ulosmenoteiden varsille istutettiin puukujanteet, joista Hautausmaantien ja Uudenmaantien kujanteet ovat melko hyvin säilyneet nykypäiviin asti.

Maisemapuistosta käyttöpuistoon

1800-luvun lopulla alkoivat uudet kansainväliset ihanteet vaikuttaa myös turkulaisessa puistosuunnittelussa. Asian takana olivat lähinnä poliitikot, jotka ensimmäistä kertaa toivat esille terveydelliset seikat puiston rakentamisen motiivina. Uuden näkökulman asiaan otti vuonna 1888 Istutus Toimikunnan kokouksessa filosofian maisteri E. Rönnbäck, joka totesi että "avoimella puistikolla on leikkipaikkana paljon enemmän terveyttä edistävä vaikutus koulunuorille kuin kaikilta sivuilta aidatulla puistikolla"

Pian tämän jälkeen alkoivat uudet arvot vaikuttaa yhä lisääntyvässä määrin puistorakentamisessa. 1900-luvun alussa uusiin puistoihin ryhdyttiin rakentamaan peli- ja leikkikenttiä. Samoin kuin vanhoja puistoja, kuten Tuomiokirkkopuistoa, täydennettiin liikunta-aktiviteettejä mahdollistavilla ratkaisulla. Vähitellen arvokas promeneeraus puistojen käyttöideaalina sai väistyä aktiivisen ja terveyttä edistävän urheilun ja leikin tieltä.

Jäsennetty puistotila

1900-luvun puistoissa oli yleensä kaksi selkeästi toisistaan erotettua tilaa. Toisaalta oli leikille ja liikunnalle varatut tilat, joita olivat mm. käytävät, aukiot, eri tarkoituksiin varatut kentät ja uutena elementtinä kahluualtaat. Toisaalta taas puistoon kuuluivat istutukset ja nurmikentät. Ne olivat passiivista puistotilaa, jotka rajattiin selkeästi erilleen aktiivisen toiminnan tilasta. Nurmikoilla liikkuminen estettiin rauta-lanka aidoilla, joiden vaikutusta tehostettiin lukuisin kieltotauluin ja valvontatehtäviin palkatuilla puistovahdeilla. 1960-luvulta alkaen puistorakentaminen alkoi siirtyä lisääntyvässä määrin vastaperustettuihin lähiöihin.

Tämän päivän puisto

1980-luvun myötä puistojen funktio alkoi muuttua. Puistoista alkoi muodostua kaupunkielämän ja -kulttuurin toiminnallisia keskuksia. Puistoissa liikkuminen vapautui ja puistot alkoivat toimia erilaisten kulttuuritapahtumien näyttämöinä. Varsinkin musiikkitapahtumien järjestäminen puistotilassa on tullut erittäin suosituksi. Ruisrock ja Down by the laituri ovat jo vakiinnuttaneet asemansa osana turkulaista puisto- ja kaupunkikulttuuria. Kuten myös Taiteiden yö - ja Keskiaika tapahtuma, jotka suurelta osin järjestetään puistoympäristössä.

Tulevaisuuden visiona ovat erilaiset elämyspuistot, joissa monipuolisten aktiviteettien tarjonnalla pystytään tyydyttämään eri käyttäjäkuntien tarpeet.

Juha Leino

30.11.2001