Sivu päivitetty 10.2.2017
The Defilerin kuvaukset käynnissä Baari-baarissa.

Verta, paljetteja ja eksploitaatioelokuvaa

Keväällä 2016 Turussa kuvattiin 25-minuuttinen itsenäinen eksploitaatioelokuva The Defiler - Häpäisijä, joka toteutettiin pääosin Taideakatemian opiskelijoiden voimin. Valmis teos sai ensi-iltansa marraskuussa 2016 Helsingin Night Visionsissa, Pohjoismaiden suurimmalla genre-elokuvafestivaalilla. Kirjoittaja toimi tuotannossa 2. apulaisohjaajana.

Teksti: Johanna Ala-Karvia
Kuvat: Lisa McWhirter

On vuoden 2016 alku, ja The Defiler -tuotannon valmisteleminen on ollut käynnissä jo edellisen vuoden puolelta. Elokuva on jo esituotannon aikana kokemuksena erityislaatuinen: ei vain siksi, että se on ehdottomasti suurin tuotanto, jossa olen itse kouluaikanani ollut mukana, vaan myös aihepiiriltään ja sisällöltään. Opiskelijat tuottavat paljon draamaa ja taiteellisempaa ilmaisua, kun taas The Defiler on tribuutti kahdeksankymmentäluvulle ja sen eksploitaatiohenkisille elokuville, joissa neonvalot hehkuvat ja veri lentää.

Efektivastaavilta tilataan tuotantoa varten erinäisiä ruumiinosia ja kanistereittain tekoverta. Järjestäjä hankkii tuotantoon aidon DeLorean-auton – kyllä, sellaisen kuin ensimmäisessä Paluu tulevaisuuteen -elokuvassa. Itse 2. apulaisohjaajana tehtävänäni on rekrytoida tusinoittain avustajanäyttelijöitä niin tanssimaan suuressa joukkokohtauksessa kuin esimerkiksi esittämään naisvankilan kaltoinkohdeltuja asukkeja.

Aiemmin olen rekrynnyt avustajia lähinnä hyvin yksinkertaisiin rooleihin, tavallaan eläväksi lavasteeksi:
- Osaatko kävellä kun käsketään? Hienoa, tervetuloa!
The Defiler on paikoin hieman haastavampi. Pääsen opettelemaan miten esitellä elokuva ja sen rankemmat avustajaroolit hienotunteisesti, mutta kuitenkaan aiheuttamatta kenelläkään karuja väärinkäsityksiä kuvauspaikalle saapuessa. Koko työryhmä tietää olevansa työstämässä keskimääräistä rosoisempaa elokuvaa.

Ihmismassaa glitterissä

On maaliskuun puoliväli, ja Kauppatorin kulman Baari-baarin etuosa on täynnä ihmisiä. On ensimmäinen kuvauspäivä, ja yökerhokohtauksen toteuttamiseen osallistuu enemmän ihmisiä kuin minään muuna päivänä koko tuotannon aikana. Baarin sohvat on otettu uudiskäyttöön: niillä on röykkiöittäin puvustajan kokoamia vaatteita, kaikkea mahdollista paljettiunelmista minishortseihin. Mitä nyt loputtomassa yössä elävän kaupungin juhlakansan vaatettamiseen voi kuvitella kuuluvan.

Avustajanäyttelijöiden vastaanottaminen on liukuhihnatyötä. Tervehdin kutakin saapujaa, ruksin nimen listaltani, allekirjoitutan avustajasopimukset (luonnollisesti kahtena kappaleena, ja yrittäen saada kaikki lainaamani kynät takaisin), ja tuuppaan heidät sitten eteenpäin puvustustiimin syliin. Kun asut ovat myös valmistuneet, puvustajat hätistelevät avustajat odottamaan, että maskitiimiltä vapautuu paikka, jossa heidän iholleen suditaan avokätisiä määriä glitteriä.

Kuten yleensä, osa listani nimistä ei koskaan saavu paikalle. Lopulta ylemmältä taholta tulee päätös, ettei olemassaoleva avustajamäärä ole riittävä. Kaikki kynnellekykenevät työryhmän jäsenet – käytännössä kaikki, jotka eivät ole valo- tai kameratiimissä – paimennetaan pukuun ja maskiin, ja muutetaan osaksi reivikansaa. Myös minut. Viralliset avustajanäyttelijät ja työryhmäläiset sikin sokin sekoitettuna, tanssimme parhaissa paljettiasuissamme itsemme hikisiksi pääosanesittäjän ja kameran kulkiessa välistämme. Loppupäivän hoidan työtäni glitterinen sotamaali kummallakin poskellani.

Vaihtoehtoisia käyttötapoja ehkäisyvälineille

On toinen pääsiäispäivä. Paikkana entisen teurastamon ankean harmaa WC-tila, jonka lavuaarista vesi kulkee putkea pitkin avoimeen lattiakaivoon. Nimellisesti olen saapunut paikalle avustamaan puvustusosastoa, mutta he eivät lopulta juurikaan kaipaa apuani, joten päädyn yleisassariksi - ja sitä myöten vessaan auttamaan erikoistehosteassistenttia. Kaivamme kondomeita kääreistään, pesemme niistä liukasteaineen pois, ja täytämme ne sitten tekoverellä. Verta kaadetaan suuresta, painavasta kanisterista, ja täyttäminen on yllättävän tarkkaa puuhaa: verta täytyy olla tarpeeksi, muttei kuitenkaan niin paljon, ettei kondomia saa vielä solmittua kiinni. Koko vessa haisee sormiväreiltä. Se on yksi kyseisen tekoveriseoksen pääraaka-aineista.

Myöhemmin seuraan vierestä, kuinka vessassa valmistamamme veripanokset pääsevät tositoimiin. Näyttelijä makaa selällään kylmällä betonilattialla, kun tekoverellä täytetty kondomi kiinnitetään hänen kaulalleen lateksisen, ihoa simuloivan lisäosan kanssa. Kondomin ympärille tulee pitkä siima, jonka pää kiinnitetään keppiin. Kun näyttelijä on jälleen jaloillaan – mikä ei efektivirityksen kanssa tapahdukaan aivan yksinkertaisesti – ja kyseinen efektiotos kuvataan, veripanos laukaistaan heilauttamalla keppiä, jolloin siima purskauttaa kumin rikki.

Lopputulos on irvokas ja näyttävä, ja sitä korostetaan purskauttamalla samanaikaisesti pieni minigrip-pussillinen verta näyttelijän selän takana. Yhden ainoan kaulaan osuvan ampumahaavan efektiin tarvitaan siis vähintään kaksi operoijaa, joista varsinkin minigripin kanssa näyttelijän takana kyyristelijä saa takuuvarmasti punaisia roiskeita myös itsensä päälle. Tekoverellä läträäminen ei aina ole niin helppoa kuin luulisi.

Linna ja kuningatar

On maaliskuun viimeinen, viileä päivä Kakolanmäellä. Seison entisen lääninvankilan portilla odottamassa dragkuningatar Carlotta Moorea saapuvaksi cameo-rooliaan varten. Kun Carlotta ja hänen seurueensa sitten saapuvat, johdatan heidät vankilan sisälle, antaen sama ohjeet kuin kaikille muillekin, jotka ovat saapuneet paikalle jälkeeni: maski ja catering sijaitsevat ylhäällä, salvallinen WC-tila löytyy viereisen oven takaa - eikä mitään muuta ovea saakaan sulkea perässään, sillä tuotannolla ei ole avaimia eivätkä entisten sellien ovet aukea ihan tuosta vain.

Carlottan lisäksi kuvausten viimeisenä virallisena päivänä kuvauspaikalla pyörii muitakin kiinnostavia naamoja. Turun aloittelevia bändejä tukevan työn parissa ansioitunut WASP-yhtyeen kitaristi Doug Blair käy ihmettelemässä kuvausten meininkiä, ja elokuvaohjaaja Teemu Nikki käy tekemässä oman cameonsa, jonka jälkimainingeissa hän saa elokuvan tyylille uskollisena jynssätä yltään huomattavaa määrää tekoverta.

Kakola on erinomaisen autenttinen kuvauspaikka elokuvan avaavalle naisvankilakohtaukselle. Se on myös tunnelmaltaan aavistuksen aavemainen heti kun vaeltaa vähänkään kauemmas varsinaisena kuvauspaikkana toimivista osista. Myöhemmin efektiassistentti kertoo, ettei aavemaisuus ainakaan vähene sillä, että jää illalla yksin ovivahdiksi muiden kuvatessa aivan toisella puolella Kakolanmäkeä – ja sisältä tuntuu kuuluvan ääntä. Rakennuksessahan ei tässä vaiheessa pitänyt enää olla ketään.

Viimeinen, ruuhkainen kuolema

Kevät on ehtinyt jo kääntyä pitkälle kesään: on kesäkuun viimeinen päivä, ja Baari-baarin naistenvessassa on tiivis tunnelma. Olemme saapuneet kuvaamaan viimeisiä puuttuvia efektikuvia – Taikaukko-nimisen hahmon karua kuolemaa – niin kutsutulla mini-unitilla, eli pienimmällä mahdollisella työryhmällä. Kohtauksen näyttelijät eivät ole paikalla: Taikaukkoa esittää nukkepää ja -hartiat sekä kummaltakin puolelta hahmon valkoisen verryttelytakin hihoihin sujahtavat apulaisohjaajien kädet. Pääosanesittäjän asetta pitelevät kädet taas kuuluvat tällä kertaa ohjaajalle.

Ilmassa on absurdismin tuntua, kun kuusi aikuista ihmistä sulloo itsensä kuvaa varten noin puolentoista neliömetrin laajuiselle alueelle. Kaksi efektivastaavaa operoi veriefektejä, minä ja 1. apulaisohjaaja kykimme epäergonomisissa asennoissa kumpikin yksi käsi hihassa, ohjaaja seisoo meidän välissämme, ja kuvaaja seisoo tuolilla koko komeuden yläpuolella. Vain valomies saa istua kaikessa rauhassa kauempana muista.

Kun kaiken jälkeen viimein kannamme kuvauskaluston viimeistä kertaa ulos Baari-baarista, on vaikea olla tuntematta pientä haikeutta. Puolen vuoden työ tuotannossa on viimein valmis – vaikka suurin osa työryhmästä onkin sille heittänyt hyvästit jo kolme kuukautta aiemmin – ja elokuva siirtyy yksinomaan jälkituotantovaiheeseen.

Verisen työn palkka

Elokuva on sarja ruutuja, ja elokuvantekeminen on sarja hetkiä. Marraskuussa hetket vilisevät aivoissani, kun pääsen viimein näkemään The Defilerin valmiina. Olemme Logomossa, Hurme-festivaalilla, viikkoa elokuvan Helsingin Night Visions -festivaalilla tapahtuneen ensi-illan jälkeen. Täällä elokuvan kotiseudun festareilla työryhmän jäseniä on paikalla neljätoista, ja ennen elokuvaa menemme valkokankaan eteen, missä ohjaaja esittelee meistä jokaisen yleisölle – myös näyttelijän, joka ei viitsi kavuta korkealta katsomosta eteen asti. Jännittävän hetken jälkeen pääsemme takaisin paikoillemme, ja saliin laskeutuu elokuvateatterille ominainen pimeys.

Kun elokuvaruudut välkkyvät valkokankaalla ja ympäröivästä hämärästä kuuluu yleisön naurunpyrskähdyksiä ja arvostavia äännähdyksiä, voi vain olla ylpeä niistä hetkistä, jotka elokuvan tekemiseen kulutti.