Näyttely on avoinna 20.5. – 31.5.,
pe-su 12-17.

1800-luvulla, luultavasti Lönnrotin toimesta, kuvanveistäjän ammattinimikkeeksi ehdotettiin käsitettä naperrusmestari. Ihan hyvä, ettei termi juurtunut kieleen: siinä on hieman humoristinen soundi, ja ainakin jylhempään veistotaiteeseen keskittyneet tekijät saattaisivat moisesta kärsiä. 

Kuvanveiston käsitteessäkin on toisaalta omat ongelmansa; onko kyse varsinaisesti kuvista, ja veistelykin on vain yksi tuhannesta tekniikasta. Rosalind Krauss toi veistoksen käsitteen problematiikan esille vuonna 1979 julkaistussa esseessä Kuvanveiston laajentunut kenttä, joka hahmottelee veistoksen ympärille kerääntyviä uusien materiaalisuuksien, menetelmien ja esittämisen tapojen lätäköitä – asioita, joita ei ehkä ensisilmäyksellä nimitettäisi veistoksiksi. 

Itse olen leikillisesti nimittänyt kuvanveistoa värkkäilyn taiteeksi. Ajatus värkkäilystä auttaa päästämään irti rajoista, lainoppineisuudesta ja ylimääräisestä taidehistorian painolastista sekä mahdollistaa uppoutumisen materiaalien ja muotojen loputtomiin mahdollisuuksiin. Tila on yhteinen nimittäjä, joka sitoo erilaisia tekemisen tapoja yhteen. 

Näyttelyssä on esillä noin 18 kuluneen lukuvuoden aikana valmistunutta veistosta. Niitä ei ole tehty haastamaan kuvanveiston tai muunkaan napertelun merkitystä, mutta monissa teoksissa on silti nähtävissä kriittinen suhde veistoksen ideaan. Ja se on hyvä! Uteliaisuus, piikikkyys, tutkiminen, lumoutuminen, epämääräisyys ja vastakarvaan silittäminen ovat taiteen pyhyyttä, joista se saa voimansa. 

Eero Merimaa