Teatteriohjauksessa polte ja kutina ratkaisevat
Inhimillisiä ulostuloja, shamaanirumpu, sohva ja 90-luvun kuvaputkitelkkari. Esimerkiksi näistä koostuvat Turun AMK:n Taideakatemian teatteri-ilmaisun ohjaajaopiskelijoiden tammi–maaliskuussa ensi-iltansa saavat teokset. Ensimmäiset neljä esitetään 18. tammikuuta.
Teksti: Sanna Kilpinen
Esitykset ovat kolmannen vuosikurssin opiskelijoiden ammatillisen kasvuprosessin hedelmiä. Sisältö jokaisessa 13:sta teoksessa eroaa, mutta yhteneväisyys löytyy ohjausprosessin kätköistä.
– Tietenkin jotkut ihmisyyteen liittyvät teemat toistuvat kaikissa esityksissä, mutta se yhdistää, että kaikilla meillä on ollut vapaus valita, mikä itseä inspiroi, pohtii suomalaisen suhdetta metsään kuvaavan Rutimoraita-esityksen ohjaava Loviisa Grubert.
Puhumattomuuden vallasta kertovan Valtakunnassa kaikki paskaa -teoksen ohjaaja Ronja Siljander komppaa kollegaansa.
– Se näkyy myös tekemisen laadussa. Se on kunnianhimoista, vastauksia etsivää ja eteenpäin pyrkivää. Yhtäkkiä tuntuu, että kaikki ovat kasvaneet taiteilijoina tätä tehdessä.
Kriisistä kehkeytyy hyvä teos
Inspiraatiosta huolimatta aina ei suju. Välillä jumiutuu kahden seinän väliin – jopa kyseenalaistaa ammatinvalintansa. Haasteet ja epävarmuudet valmistavat työelämään.
– Minulla sairastui kaksi näyttelijää viikko ennen ensi-iltaa, ja se oli hyvä havahdutus teatterilajin perusluonteesta. Ensi-ilta tulee päivänä x, tapahtui mitä tapahtui. Sen kanssa on elettävä, pohtii Lama-ajan unelmia -teoksen ohjaaja Kerttu Pyy.
Opiskelijat ohjaavat jokainen oman esityksensä. Ohjaaminen koostuu työryhmän opettamisesta ja siltä oppimisesta. Ryhmätyön, heittäytymisen ja läsnäolon kehittäminen nousevat tärkeimmiksi ohjaajan tehtäviksi.
– Minulla on iso pallo. Ohjausprosessi on hidastettu kuva siitä, miten pallo irtoaa käsistäni ja näyttelijäporukka ottaa sen kiinni, kuvailee Siljander.
Ohjaajan saappaisiin hyppääminen pelottaa enemmän kuin näyttelijän rooli. Esiintymisen sijasta on kaitsettava, että näyttelijät ja tekniikka hoitavat tehtävänsä. Lisäksi on huolehdittava rekvisiitasta, puvustuksesta ja markkinointitehtävistä. Ohjaus on vastuunkantoa kokonaisuudesta.
– Loistavaa, että olen valinnut teokseni aiheeksi suorituspaineet. Aina kokiessani näitä kriisin hetkiä esityksen riittävyydestä totean itselle olevani aiheen äärellä, Karen Soinila naurahtaa.
Unelmointi ei ole tasa-arvoista
Teosten aiheet ovat syntyneet niin vahingosta, työtavan valinnan kautta, kiinnostuksen kohteista kuin halusta käsikirjoittaa oma näytelmä.
– Jos ei ole poltetta tai kutinaa tehdä jostakin aiheesta, niin sitten se lässähtää heti alkuunsa, pohtii Grubert aihevalintaansa.
Ohjaukset pureutuvat ajankohtaisiin ilmiöihin. Nuoret teatterintekijät nostavat esiin muun muassa Suomen paljon sataa vuotta pidemmälle vievää historiaa sekä juroa suomalaista puhumattomuuden kulttuuria.
– Lama tai lamaannus, joka on laajempi ilmiö kuin valtion kassan rahamäärä, on laaja efekti. Se ulottuu juuri niihin, joiden elämä on jo epäreilumpi. Yksi tässä puhuttava asia on, että unelmointi ei ole tasa-arvoista, pohtii Pyy teoksensa yhteiskunnallisuutta.
Yksi teoksista, 45 päivää näkyvä, sai alkunsa Instagram-tilistä, johon yksi näyttelijöistä dokumentoi näkyvänä oloa puolitoista kuukautta. Dokumentointiin pohjautuva kollaasimainen teos kertoo näkemisestä ja nähdyksi tulemisesta. Osa esityksistä on vielä harjoitusvaiheessa nimeä vailla ja osa juuri ensi-illan kynnyksellä.
– Me ollaan kulutettu järisyttävä määrä aikaa ja harmaita aivosoluja, että me on tehty maailmalle tällaisia lahjapaketteja. Me mielellään halutaan nähdä, että ne avataan, kiteyttää 45 päivää näkyvä -teoksen takana oleva Ida Koski.