Suuronnettomuusharjoituksessa opitaan virheistä
Sankan savun verhoamassa yökerhossa on pimeää. Sieltä täältä kuuluu hätääntyneitä avunhuutoja. Ystäväni tarraa minua kädestä. Lasken mielessäni minuutteja pelastajien saapumiseen. Pian savusukeltajien taskulamppujen valot halkovat savuista pimeyttä. Ensimmäisiä potilaita ryhdytään kantamaan pihalle. Ne, joiden jalat kantavat, kävelevät ulos itse.
Linda Pyykkönen, ensihoidon opiskelija
Harjoituksen ja tositilanteen suurin ero lienee siinä, että jotakuta potilaista kuulostaa naurattavan.
Kyseessä on siis Turun ammattikorkeakoulun ensihoitajaopiskelijoiden, Ensihoidon ja päivystyksen liikelaitoksen sekä Turun, Maarian ja Kaarinan vapaapalokuntien yhteinen Disco palaa –suuronnettomuusharjoitus. Kellarikerroksen pommisuoja on täytetty keinosavulla.
Ensimmäisen ja toisen vuoden opiskelijat esittävät potilaita. Oma roolihahmoni on saanut astmakohtauksen, kuhmun takaraivoon ja umpimurtuman sääreen. Maskeerauksella ja pienellä hyperventiloinnilla eli ylihengittämisellä tilanteen saa vaikuttamaan hyvinkin aidolta.
Ulkona kokoontumispaikalla potilaat luokitellaan vammojen laadun ja kiireellisyyden mukaan vihreisiin, keltaisiin, punaisiin ja mustiin potilaisiin. Vanhemmille ensihoitajaopiskelijoille suuronnettomuusharjoitukset ovat tuttuja aiemmilta vuosilta. Toisen ja kolmannen vuoden opiskelijat toimivat harjoituksessa perus- ja hoitotason ensihoidon ja johtamisen rooleissa sekä tarkkailijoina.
Meistä potilaista on harjoitukseen valmistautuessa tullut omien vammojemme ja perussairauksiemme asiantuntijoita. On mielenkiintoista nähdä, millä tavalla potilastapausten hoito-ohjeet toteutuisivat käytännössä.
Oma tapaukseni luokitellaan keltaiseksi eli kiireelliseksi potilaaksi. Harjoituksen ensimmäisen läpiviennin loppuminuuteilla minut kuitenkin luokitellaan punaiseksi eli erittäin kiireelliseksi, sillä en ole saanut astmakohtaukseeni lääkitystä, ja hengitystaajuuteni on noussut yli kriittisen rajan, 30 kertaa minuutissa. Hoitosuositusten mukaista ensihoitoa saan vasta toisella kerralla potilaiden suuresta määrästä johtuen.
Harjoitus antaa opiskelijoille suhteellisen todenmukaisen kuvan viranomaisyhteistyöstä ja tapahtumien kulusta suuronnettomuustilanteissa. Potilasta esittäessä ympäristön tapahtumia ei aina muista seurata, varsinkin jos täytyy leikkiä tajutonta.
Ensimmäisen vuoden opiskelija Elisa Raunila kertoo valinneensa itselleen vihreän eli kiireettömän potilastapauksen, jotta voisi seurata paremmin eri ammattiryhmien toimintaa tilanteessa.
– Koin kuitenkin, etten saanut siitä irti niin paljon kuin olisin halunnut, hän toteaa.
Ennen kaikkea suuronnettomuusharjoitukset ovat turvallisia ympäristöjä tehdä virheitä ja oppia niistä. Esimerkiksi triage- eli luokitusrooleissa toimineet opiskelijat myönsivätkin harjoituksen jälkeen palautteenantotilaisuudessa, että triage toimi muuten hyvin, mutta kirjanpidossa mentiin välillä hieman sekaisin.
Oppimistilanteena harjoitus on siis optimaalinen. Vastaavan kaltaisissa tilanteissa myöhemmin on eduksi, jos on olemassa jonkinlainen muistijälki marssijärjestyksestä ja erityisesti siitä, miten ei kannata toimia.
Lisätiedot artikkelista
